Maaliskuussa Suomeen saapuvan Laurence Jonesin uutuus-cd on ilmestynyt markkinoille sopivasti ennen hänen kiertuettaan. Kolmas levy on yleensä se, jolla artisti tai bändi todistaa kykynsä. Tämä julkaisu ei lunasta kakkosalbumin lupauksia, se on enemmän rock kuin blues tai edes bluesrock. Edelliskiekolla bluesia oli sopivasti mausteena, mutta nyt se loistaa poissaolollaan. Jotenkin tuntuu, että Laurence on saanut hiukan liikaa vaikutteita Albert Castiglialta ”Blues Caravan 2014” -kiertueella. Laurence Jonesin ja Roger Innissin tuotanto on raskas ja monet kappaleet polkevat vain paikallaan.
Raskaan ja painostavan alun jälkeen pienen valonpilkahduksen tuo melodinen Don’t Look Back, jolla vierailijana on Sandi Thom. Tosin vain hetkeksi, sillä kolme seuraavaa kappaletta eivät iske suoraan sydämeen. Jokseenkin tasapaksun ja raskaasti eteenpäin jyräävän levyn parhaimmat hetket tarjoilee lopetuskolmikko Can’t Get Enough, Set It Free sekä Stop Moving The House.
Albumin loppuessa sitä ei tee mieli laittaa toista kertaa pyörimään. Ehkä syynä on se, että monet levyn kappaleista kuulostavat samanlaisilta toisiinsa nähden. Se on sääli, sillä kevyemmällä tatsilla ja vähemmän jyräävillä sovituksilla olisi saanut varmasti mielenkiintoisemman kokonaisuuden aikaiseksi.
Jotain pientä koukkua, bluesinjyvästä olisin kaivannut. Toisin sanottuna ulkopuolista tuottajaa, joka olisi ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt tehdä eli napsaista albumilta tylsimmät raidat pois ja pyytää tilalle jotain aivan muuta. Hernekeittoa ei kannata tarjoilla ilman sattumia, ja tällä levyllä niitä on liian vähän.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 1/2016)
